Mountain Meadows

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta eteläisessä Utahissa tapahtuneesta Mountain Meadowsin joukkomurhana tunnetusta tragediasta. Seuraava artikkeli, joka ilmestyy Ensign-lehden – Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon virallisen julkaisun – syyskuun numerossa, julkaistaan etukäteen kirkon verkkosivuilla suuren mielenkiinnon vuoksi. Artikkelin kirjoittaja Richard E. Turley jr on tutkinut monen vuoden ajan joukkomurhaa ympäröiviä tapahtumia.

Tämän vuoden syyskuussa tulee kuluneeksi 150 vuotta eräästä järkyttävästä tapauksesta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historiassa. Syyskuun 11. päivänä 1857 noin 50–60 paikalliseen kansalliskaartiin kuulunutta miestä eteläisessä Utahissa surmasi intiaaniliittolaistensa avustuksella noin 120 siirtolaista, jotka olivat vankkureineen matkalla Kaliforniaan. Pöyristyttävä rikos, jossa säästyi vain 17 alle seitsemänvuotiasta lasta, tapahtui Mountain Meadows nimisessä ylänkölaaksossa noin 55 kilometriä Cedar Citystä lounaaseen. Uhrit, joista useimmat olivat kotoisin Arkansasin osavaltiosta, olivat matkalla Kaliforniaan valoisasta tulevaisuudesta unelmoiden.

Puolentoista vuosisadan ajan Mountain Meadowsin joukkomurha on järkyttänyt ja ahdistanut niitä, jotka ovat saaneet tietää siitä. Tragedia on tuottanut suurta murhetta uhrien sukulaisille, kuormittanut rikoksentekijöiden jälkeläisten ja yleensä kirkon jäsenten mieltä surun ja kollektiivisen syyllisyyden tunteella, herättänyt kritiikkiä kirkkoa kohtaan ja nostanut esiin tuskallisia, vaikeita kysymyksiä. Miten sellaista on voinut tapahtua? Kuinka kirkon jäsenet ovat voineet olla mukana sellaisessa rikoksessa? Kahden seikan vuoksi tapausta on vieläkin vaikeampi käsittää. Ensiksi, mikään, mitä kenenkään siirtolaisista on väitetty tehneen tai sanoneen, vaikka se kaikki olisikin totta, ei vähimmässäkään määrin oikeuttanut heidän surmaamistaan. Toiseksi, suuri enemmistö rikoksentekijöistä eli kunnollista, väkivallatonta elämää ennen joukkomurhaa ja sen jälkeen.

Kuten missä tahansa historiallisessa tapauksessa, syyskuun 11. päivän 1857 tapahtumien ymmärtäminen edellyttää sen ajan olosuhteiden ymmärtämistä, eikä niistä voida tässä artikkelissa esittää kuin lyhyt yhteenveto. Täydemmän, dokumentoidun selonteon tapauksesta lukijat voivat saada tulossa olevasta kirjasta Massacre at Mountain Meadows1.

Historiallinen tausta

Vuonna 1857 noin 1 500 miehen vahvuinen Yhdysvaltojen sotajoukko marssi kohti Utahin territoriota, ja lisää odotettiin tulevaksi. Edellisvuosina erimielisyydet, väärinkäsitykset, ennakkoluulot ja poliittinen kahinointi molemmin puolin olivat luoneet yhä laajenevan kuilun territorion ja liittovaltion välille. Jälkikäteen on helppoa nähdä, että molemmat ryhmät ylireagoivat – liittovaltio lähetti armeijan kukistamaan oletetun kapinan Utahissa, ja pyhät uskoivat, että armeija oli tulossa sortamaan heitä, häätämään heidät tai jopa tuhoamaan heidät.

Vuonna 1858 tämä konflikti – jota myöhemmin on kutsuttu Utahin sodaksi – ratkaistiin rauhankonferenssissa ja neuvottelemalla. Koska Utahin kansalliskaarti ja Yhdysvaltojen joukot eivät koskaan joutuneet keskenään taisteluun, Utahin sotaa on luonnehdittu "verettömäksi". Mutta Mountain Meadowsin julmuuksien tähden se oli kaikkea muuta kuin veretön. Kun sotajoukko oli matkalla länteen kesällä 1857, sinne oli matkalla myös tuhansia maitse matkaavia siirtolaisia. Jotkut näistä siirtolaisista olivat myöhempien aikojen pyhien käännynnäisiä matkalla Utahiin, mutta useimmat länteen pyrkineet siirtolaiset olivat matkalla Kaliforniaan, monet suurten karjalaumojen kanssa. Siihen aikaan vuodesta Utahiin saapui monia vankkurikuntia siirtolaisia juuri kun myöhempien aikojen pyhät valmistautuivat olettamaansa armeijan hyökkäykseen. Pyhät oli karkotettu väkivalloin Missourista ja Illinoisista kahtena edellisenä vuosikymmenenä, ja he pelkäsivät, että historia saattaisi toistaa itseään.

Kirkon presidentti ja territorion kuvernööri Brigham Young ja hänen neuvojansa laativat menettelytavat tämän käsityksen pohjalta. He opastivat ihmisiä säästämään viljansa ja valmistautumaan kätkemään sen vuorille siinä tapauksessa, että he joutuisivat pakenemaan sinne sotajoukon saapuessa. Yhtäkään jyvää ei saanut tuhlata tai myydä kauppiaille tai ohikulkeville siirtolaisille. Ihmisten tuli myös säästää ammuksensa ja kunnostaa tuliaseensa käyttökuntoon, ja territorion kansalliskaarti asetettiin hälytysvalmiuteen, jotta se voisi tarpeen vaatiessa puolustaa territoriota lähestyviltä joukoilta.

Nämä määräykset ja ohjeet välitettiin johtajille kautta territorion. Vanhin George A. Smith kahdentoista apostolin koorumista vei ne eteläiseen Utahiin. Hän, Brigham Young ja muut johtajat saarnasivat kiivain sanoin vastustaen vihollista, jona he lähestyvää armeijaa pitivät, ja pyrkivät liittoutumaan intiaanien kanssa sotajoukkoa vastaan.

Nämä sotatilatoimet kiristivät jännitystä ja konfliktia Kaliforniaan suuntaavien siirtolaisten ja myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien uudisasukkaiden välillä vankkurikaravaanien kulkiessa Utahin siirtokuntien halki. Siirtolaiset turhautuivat, kun eivät kyenneet täydentämään tarvikevarastojaan territoriossa, kuten he olivat odottaneet. Heillä oli vaikeuksia hankkia viljaa ja ammuksia, ja heidän karjalaumansa, joista muutamissa oli satoja eläimiä, joutuivat kilpailemaan paikallisten uudisasukkaiden karjan kanssa niukoista laitumista ja vedestä matkan varrella. Joissakin perinteisissä Utahin historiankirjoissa Mountain Meadowsin tapahtumista on hyväksytty väite, että myös myrkyttäminen pahensi konfliktia – että arkansasilaiset siirtolaiset myrkyttivät tahallaan erään lähteen ja härän raadon lähellä keskiutahilaista Fillmoren kaupunkia aiheuttaen sairautta ja kuolemaa paikallisten intiaanien keskuudessa. Tämän kertomuksen mukaan intiaanit raivostuivat ja seurasivat siirtolaisia Mountain Meadowsiin, jossa he joko syyllistyivät julmuuksiin itse tai pakottivat pelokkaat myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat uudisasukkaat mukaansa hyökkäykseen. Historiantutkimus osoittaa, etteivät nämä kertomukset pidä paikkaansa. Vaikka onkin totta, että osa siirtolaisten karjasta kuoli matkan varrella, myös lähellä Fillmorea, kuolemantapaukset näyttävät aiheutuneen sairaudesta, joka vaivasi karjalaumoja 1850-luvun maareiteillä. Tauti tarttui sairastuneista eläimistä ihmisiin haavojen tai rakkojen välityksellä tai saastunutta lihaa syömällä. Vailla tätä nykyajan tietoa ihmiset olettivat ongelman johtuneen myrkyttämisestä.

Jännitys kiristyy

Suunnitelma hyökätä siirtolaiskomppanian kimppuun sai alkunsa Cedar Cityssä paikallisilta kirkon johtajilta, joita oli hiljakkoin varoitettu siitä, että Yhdysvaltojen joukot saattaisivat ilmaantua milloin tahansa eteläisen Utahin solista. Cedar City oli Kalifornian reitillä viimeinen paikka, jossa saattoi jauhaa viljaa ja ostaa tarvikkeita, mutta jälleen kerran siirtolaisten elämää hankaloitettiin. Kipeästi kaivattuja tarvikkeita ei ollut kaupungin kaupassa, ja mylläri veloitti kokonaisen lehmän – kohtuuttoman kalliin hinnan – muutaman tusinan viljavakan jauhamisesta. Viikkojen turhautuminen kärjistyi, ja jännityksen kiristyessä yhden siirtolaismiehen kerrotaan väittäneen, että hänellä oli ase, jolla Joseph Smith surmattiin. Toiset uhkasivat liittyä tulossa oleviin liittovaltion joukkoihin pyhiä vastaan. Siirtolaiskaravaanin päällikkö Alexander Fancher nuhteli näitä miehiä heti paikalla.

Miesten sanat olivat todennäköisimmin äkkipikaisuuksissa esitettyjä tyhjiä uhkauksia, mutta vuoden 1857 kiristyneessä ilmapiirissä Cedar Cityn johtajat ottivat miesten sanat todesta. Kaupungin seriffi yritti pidättää joitakuita siirtolaisia syyttämällä näitä juopottelusta julkisella paikalla ja jumalanpilkasta, mutta hänet pakotettiin perääntymään. Vankkurikomppania lähti kaupungista vain noin tunnin kuluttua saapumisestaan, mutta kiihtyneet Cedar Cityn johtajat eivät halunneet jättää asiaa siihen. Sen sijaan he suunnittelivat kutsuvansa kokoon paikallisen kansalliskaartin ajamaan takaa pahennusta herättäneitä miehiä, pidättämään heidät ja kenties sakottamaan heitä ottamalla maksuksi karjaa. Pyhien tarkoituksena oli pysytellä hengissä lihan ja viljan turvin, jos he joutuisivat pakenemaan vuorille armeijan joukkojen saapuessa.

Cedar Cityn pormestari, kansalliskaartin majuri ja vaarnanjohtaja Isaac Haight kuvaili valituksen aiheita siirtolaismiehiä vastaan ja vaati lupaa kutsua kansalliskaarti kokoon lähettämässään kiireisessä viestissä kansalliskaartipiirin komentajalle William Damelle, joka asui läheisessä Parowanin kaupungissa. Dame oli myös Parowanin vaarnanjohtaja. Kutsuttuaan neuvoston koolle keskustelemaan asiasta Dame torjui pyynnön. "Älkää välittäkö heidän uhkauksistaan", kuului hänen vastauksensa viestiin Cedar Cityyn. "Sanat ovat vain tuulta – ne eivät vahingoita ketään; mutta jos he (siirtolaiset) syyllistyvät väkivaltaan kaupunkilaisia kohtaan, ilmoittakaa minulle heti, niin ryhdymme rauhan takaaviin toimiin."2

Cedar Cityn johtajat halusivat yhä kurittaa siirtolaisia ja laativat sitten uuden suunnitelman. Jos he eivät voisi käyttää kansalliskaartia syyllisten pidättämiseen, he suostuttelisivat paikalliset paiute-intiaanit antamaan arkansasilaiselle komppanialle "kyytiä" surmaamalla muutaman tai kaikki miehet ja varastamalla heidän karjansa.3

He suunnittelivat hyökkäyksen siihen osaan Kalifornian reittiä, joka kulki Santa Clara joen kanjonin kapeassa kohdassa muutamia maileja Mountain Meadowsista etelään. Tämä alue kuului Fort Harmonyn kansalliskaartin majurin John D. Leen piiriin, ja hänet vedettiin mukaan suunnitelmaan. Lee oli myös liittovaltion palkkaama "intiaanimaanviljelijä" paikallisille paiuteille. Lee ja Haight kävivät pitkälle yöhön keskustelua siirtolaisista, ja Lee kertoi Haightille uskovansa, että paiutet "surmaisivat koko joukon, naiset ja lapset sekä miehet", jos heitä pyydettäisiin hyökkäämään.4 Haight oli samaa mieltä, ja kahdestaan miehet suunnittelivat syyttävänsä surmista intiaaneja. Yleensä rauhalliset paiutet olivat haluttomia kuullessaan suunnitelmasta ensimmäisen kerran. Vaikka paiutet toisinaan varastivat siirtolaisten ruokavarastoja, heillä ei ollut tapana ryhtyä suuren luokan hyökkäyksiin. Mutta Cedar Cityn johtajat lupasivat heille ryöstösaaliin ja vakuuttivat heille, että siirtolaiset olivat liittoutuneet "vihollisjoukkojen" kanssa, jotka surmaisivat intiaanit samalla kuin mormoniuudisasukkaatkin. Sunnuntaina 6. syyskuuta Haight esitteli suunnitelman paikallisten johtajien neuvostolle, jonka jäsenillä oli asema kirkossa, kaupungissa ja armeijassa. Haight jätti mainitsematta, että Lee ja paiuteryhmiä oli jo matkalla kohti siirtolaisleiriä. Suunnitelmasta ensimmäisen kerran kuulleet vastustivat sitä tyrmistyneinä, ja heräsi kiihkeä väittely. Lopulta neuvoston jäsenet kysyivät Haightilta, oliko hän kysynyt neuvoa asiassa presidentti Youngilta. Sanottuaan, ettei ollut, Haight suostui lähettämään pikaratsulähetin Salt Lake Cityyn viemään kirjettä, jossa tilanne selitettiin ja kysyttiin, mitä pitäisi tehdä.

Viiden päivän piiritys

Seuraavana päivänä vähän ennen kuin Haight lähetti kirjeen Brigham Youngille, Lee ja intiaanit tekivät kuitenkin ennenaikaisen hyökkäyksen siirtolaisleiriin Mountain Meadowsissa eivätkä suunnitellussa paikassa Santa Claran kanjonissa. Useita siirtolaisia surmattiin, mutta loput torjuivat hyökkääjät ja pakottivat nämä perääntymään. Siirtolaiset kokosivat nopeasti vankkurinsa tiiviiseen kehään asettuen puolustukseen sen sisäpuolelle. Viisipäiväisen piirityksen kahtena seuraavana päivänä tehtiin vielä kaksi muuta hyökkäystä.

Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen kaksi Cedar Cityn kansalliskaartilaista, jotka katsoivat välttämättömäksi hillitä tulenarkaa tilannetta, ampuivat kahta siirtolaisiin kuulunutta hevosmiestä, joiden havaittiin olevan muutaman mailin päässä vankkuriaitauksen ulkopuolella. He surmasivat toisen ratsastajista, mutta toinen pakeni siirtolaisleiriin vieden mukanaan uutisen, että hänen toverinsa surmaajat olivat valkoihoisia, eivät intiaaneja.

Nyt vehkeilijät joutuivat petoksen verkkoon. Heidän hyökkäyksensä siirtolaisia vastaan oli epäonnistunut. Heidän komentajansa saisi pian tietää, että he olivat rikkoneet törkeästi hänen määräyksiään. Viesti Brigham Youngille oli vasta matkalla Salt Lake Cityyn, eikä vastausta saataisi siihen hätään. Valkoihoisten mukanaolon todistaja oli nyt kertonut uutisen siirtolaisten vankkurikehässä. Jos eloon jääneet siirtolaiset vapautettaisiin ja he jatkaisivat matkaa Kaliforniaan, leviäisi pian sana, että mormonit olivat olleet mukana hyökkäyksessä. Armeija oli jo lähestymässä territoriota, ja jos uutinen vehkeilijöiden roolista hyökkäyksessä pääsisi leviämään, he uskoivat sen johtavan armeijan kostoiskuun, joka vaarantaisi heidän oman ja muiden heidän joukkoonsa kuuluneiden hengen. Lisäksi Cedar Cityyn ja sitten Mountain Meadowsiin odotettiin minä päivänä tahansa saapuvan muita Kaliforniaan matkalla olevia siirtolaiskaravaaneja.

Piittaamattomuus neuvoston päätöksestä

Syyskuun 9. päivänä Haight meni Parowaniin Elias Morrisin kanssa, joka oli toinen Haightin kahdesta kansalliskaartin kapteenista sekä hänen neuvonantajansa vaarnan johtokunnassa. Jälleen he pyysivät Damelta lupaa kutsua kokoon kansalliskaarti, ja jälleen Dame kutsui koolle Parowanin neuvoston, joka päätti, että miehiä pitäisi lähettää auttamaan piiritettyjä siirtolaisia jatkamaan matkaansa rauhassa. Myöhemmin Haight valitti: "Antaisin mitä tahansa, jos olisimme noudattaneet neuvoston päätöstä."5

Sen sijaan kokouksen päätyttyä Haight ja hänen neuvonantajansa vetivät Damen syrjään kertoen hänelle tiedot, joita he eivät olleet paljastaneet neuvostolle: piiritettyinä olevat siirtolaiset luultavasti tiesivät, että ensimmäisissä hyökkäyksissä oli ollut mukana valkoihoisia. He kertoivat Damelle myös, että useimmat siirtolaiset olivat jo saaneet surmansa näissä hyökkäyksissä. Nämä tiedot saivat Damen, jolla ei nyt ollut tukena neuvostonsa hillitsevää yksimielisyyttä, harkitsemaan aiempaa päätöstään uudelleen. Surullista kyllä, hän antoi periksi, ja kun keskustelu päättyi, Haight poistui tuntien saaneensa luvan käyttää kansalliskaartia.

Saavuttuaan Cedar Cityyn Haight kutsui heti kokoon noin kaksi tusinaa kaartilaista – useimmat heistä upseereja – menemään muiden luo, jotka jo odottivat lähellä siirtolaisten vankkurikehää Mountain Meadowsissa. Ne, jotka olivat vaikeroineet omaan kansaansa kohdistunutta kansalliskaartilaisten väkivaltaa Missourissa ja Illinoisissa, aikoivat nyt noudattaa käytännöllisesti katsoen samaa väkivallan kaavaa muita vastaan mutta vielä tuhoisammalla tavalla.

Joukkomurha

Perjantaina 11. syyskuuta Lee meni siirtolaisten vaunulinnaan valkoisen lipun turvin ja sai jotenkin piiritetyt siirtolaiset hyväksymään ankarat ehdot. Hän sanoi, että kansalliskaarti saattaisi heidät turvallisesti intiaanien ohi ja takaisin Cedar Cityyn, mutta heidän oli jätettävä omaisuutensa siihen ja luovuttava aseistaan osoittaen näin intiaaneille rauhanomaiset aikeensa. Epäluuloiset siirtolaiset väittelivät siitä, mitä tehdä, mutta hyväksyivät lopulta ehdot, koska eivät nähneet parempaakaan vaihtoehtoa. He olivat joutuneet olemaan päiväkausia paikoillaan, vettä oli vähän, heidän keskuudessaan olevat haavoittuneet olivat kuolemaisillaan eikä heillä ollut riittävästi ampumatarvikkeita torjua edes yhtä uutta hyökkäystä. Ohjeiden mukaan nuorimmat lapset ja haavoittuneet lähtivät vankkuripiiristä ensin kaksissa vankkureissa ja sen jälkeen naiset ja lapset jalan. Viimeisinä tulivat miehet ja vanhemmat pojat, joita jokaista saattoi aseistettu kansalliskaartilainen. Kulkue marssi noin mailin verran, kunnes ennalta sovitusta merkistä kukin kansalliskaartilainen kääntyi ja ampui vieressään olevan siirtolaisen. Samalla intiaanit ryntäsivät piilopaikastaan ja hyökkäsivät kauhistuneiden naisten ja lasten kimppuun. Kaksissa edellä kulkeneissa vankkureissa olleet kansalliskaartilaiset murhasivat haavoittuneet. Vaikka suunnitelmissa oli panna joukkomurha paiute-intianien syyksi – ja sitkeästi sitä yritettiin sen jälkeen tehdäkin – kansalliskaartilainen Nephi Johnson väitti myöhemmin, että suurimman osan murhista tekivät uudisasukkaat.

Viesti – liian myöhään

Presidentti Youngin 10. syyskuuta päivätty pikavastaus Haightille saapui Cedar Cityyn kaksi päivää joukkomurhan jälkeen. Hänen kirjeessään kerrottiin viimeisimmät uutiset, ettei yksikään Yhdysvaltojen sotilasosasto ehtisi territorioon ennen talvea. "Huomaatte siis, että Herra on vastannut rukouksiimme, ja olemme jälleen välttäneet päämme menoksi suunnitellun iskun", hän kirjoitti.

"Mitä tulee siirtolaiskaravaaneihin, jotka kulkevat siirtokuntiemme kautta", Young jatkoi, "me emme saa häiritä niitä ennen kuin niitä ensin käsketään pysymään poissa. Te ette saa kajota niihin. Odotamme intiaanien tekevän tahtomallaan tavalla, mutta teidän tulee yrittää säilyttää niihin hyvät suhteet. En tiedä mistään muista etelään matkaavista karavaaneista[.] [Jos] siellä olevat lähtevät, antakaa niiden lähteä rauhassa. Vaikka meidän tulee olla varuillamme, valppaina ja aina valmiina, meillä tulee myös olla kärsivällisyyttä, meidän tulee varjella itseämme ja omaisuuttamme muistaen aina, että Jumala hallitsee."6

Kun Haight luki Youngin sanat, hän itki nyyhkyttäen kuin lapsi ja pystyi sanomaan vain sanat: "Liian myöhäistä, liian myöhäistä."7

Jälkipuinti

Paikalliset perheet adoptoivat 17 henkiin jätettyä lasta, joita pidettiin "liian nuorina lavertelemaan".8 Liittovaltion viranomaiset hakivat lapset vuonna 1859 ja palauttivat heidät heidän sukulaisilleen Arkansasiin. Joukkomurhassa kuoli noin 120 henkeä, ja se vaikutti mittaamattomalla tavalla uhrien eloon jääneiden lasten ja muiden sukulaisten elämään. Puolitoista vuosisataa myöhemmin joukkomurha on edelleen syvästi tuskallinen aihe heidän jälkeläisilleen ja muille sukulaisille.

Vaikka Brigham Young ja muut kirkon johtohenkilöt Salt Lake Cityssä kuulivat joukkomurhasta pian sen tapahduttua, heidän tietonsa uudisasukkaiden osuuden laajuudesta ja rikoksen kauheista yksityiskohdista karttuivat vähitellen. Vuonna 1859 he vapauttivat tehtävistään vaarnanjohtaja Isaac Haightin ja muut Cedar Cityn huomattavat kirkon johtohenkilöt, joilla oli ollut osuutta joukkomurhaan. Vuonna 1870 he erottivat kirkosta Isaac Haightin ja John D. Leen.

Vuonna 1874 territorion suuri valamiehistö asetti yhdeksän miestä syytteeseen heidän osuudestaan joukkomurhaan. Useimmat heistä pidätettiin lopulta, vaikka ainoastaan Lee joutui rikoksesta oikeuteen, tuomittiin ja teloitettiin. Eräs toinen syytteeseen asetettu mies luovutti osavaltiolle todisteita, ja muut pakenivat monet vuodet lain kouraa. Muut kansalliskaartilaiset, jotka toteuttivat joukkomurhan, kärsivät koko lopun elämänsä kauheasta syyllisyydestä ja toistuvista painajaisista sen vuoksi, mitä olivat tehneet ja nähneet.

Niiden miesten perheet, jotka suunnittelivat rikoksen, kärsivät naapureiden sulkiessa heiltä ovensa tai väittäessä kirousten langenneen heidän päälleen. Vuosikymmenten ajan paiutet kärsivät myös epäoikeudenmukaisesti, kun muut syyttivät heitä rikoksesta nimitellen heitä ja heidän jälkeläisiään "vankkurienpolttajiksi", "villi-ihmisiksi" ja "vihamiehiksi". Joukkomurha jätti lähtemättömän tahran seudun historiaan.

Nykyään jotkut joukkomurhan uhrien jälkeläisistä ja sukulaisista ovat myöhempien aikojen pyhiä. Nämä ihmiset ovat epätavallisessa asemassa, koska he tietävät, miltä tuntuu olla sekä kirkon jäsen että uhrin sukulainen. James Sanders on Nancy Saphrona Huffin, yhden joukkomurhasta säästyneen lapsen, lapsenlapsen lapsenlapsi. "Tunnen yhä tuskaa, tunnen yhä suuttumusta ja surua siitä, että joukkomurha tapahtui", veli Sanders sanoi, "mutta tiedän, että ne ihmiset, jotka sen tekivät, ovat tilivelvollisia Herran edessä, ja se tuo minulle rauhaa." Veli Sanders, joka palvelee sukututkimusneuvojana Snowflaken 5. seurakunnassa Snowflaken vaarnassa Arizonassa, sanoi, että tieto siitä, että hänen esivanhempansa oli saanut surmansa joukkomurhassa, "ei vaikuttanut uskooni, koska se perustuu Jeesukseen Kristukseen eikä kehenkään henkilöön kirkossa".

Sharon Chambersin, joka kuuluu Ensignin vaarnan 18. seurakuntaan Salt Lake Cityssä, isoäidin äiti Rebecca Dunlap selvisi lapsena hengissä joukkomurhasta. "Sen tehneet ihmiset olivat joutuneet harhaan. En tiedä, mitä heidän mielessään tai sydämessään liikkui", hän sanoi. "Tunnen surua siitä, että esivanhemmilleni kävi näin. Tunnen surua myös siitä, että ihmiset ovat syyttäneet muutamien teoista kokonaista kansanryhmää tai kokonaista uskontokuntaa."

Mountain Meadowsin joukkomurha on aiheuttanut tuskaa ja kiistelyä 150 vuoden ajan. Kahden viime vuosikymmenen aikana siirtolaisten ja rikoksentekijöiden jälkeläiset ja muut sukulaiset ovat toisinaan toimineet yhdessä uhrien muistamiseksi. Tällä työllä on ollut presidentti Gordon B. Hinckleyn, Utahin osavaltion viranomaisten ja muiden instituutioiden ja ihmisten tuki. Tämän yhteistyön tuloksena joukkomurhan tapahtumapaikalle on pystytetty kaksi muistomerkkiä sekä Arkansasin siirtolaisia kunnioittavia muistolaattoja. Jälkeläisryhmät, kirkon johtohenkilöt ja jäsenet sekä viranomaiset jatkavat työtä sovinnon löytämiseksi ja osallistuvat erilaisiin muistotilaisuuksiin tämän vuoden syyskuussa Mountain Meadowsissa.

Richard E. Turley jr toiminnanjohtaja, kirkon historia- ja sukututkimusosasto

Viitteet
1. Oxford University Press julkaisee pian kirjan, jonka kirjoittajina ovat myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat historioitsijat Ronald W. Walker, Richard E. Turley jr ja Glen M. Leonard.
2. James H. Martineau, "The Mountain Meadow Catastrophy", 23. heinäkuuta 1907, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon arkistot.
3. John D. Lee, Mormonism Unveiled: The Life and Confessions of the Late Mormon Bishop, John D. Lee, 1877, s. 219.
4. Mormonism Unveiled, s. 220.
5. Andrew Jenson, muistiinpanot keskustelusta William Bartonin kanssa, tammikuu 1892, Mountain Meadows -asiakirjat, Jenson-kokoelma, kirkon arkistot.
6. Brigham Youngin 10. syyskuuta 1857 päivätty kirje Isaac C. Haightille, Letterpress Copybook, osa 3, s. 827–828, Brigham Youngin toimiston asiakirjat, kirkon arkistot.
7. James H. Haslam S. A. Kennerin haastattelemana Josiah Rogersonin muistiin merkitsemänä, 4. joulukuuta 1884, konekirjoitustekstissä 11: Josiah Rogerson, Transcripts and Notes of John D. Lee Trials, kirkon arkistot.
8. John D. Lee, "Lee’s Last Confession", San Francisco Daily Bulletin Supplement, 24. maaliskuuta 1877.