Vaasan Apuyhdistyksen vuosijuhlan tunnelmia

Tämän vuoden juhlaa varten sisaret olivat saaneet tehtäväkseen valmistaa pienen esityksen jostakusta naisesta, joka oli tai oli ollut heille merkityksellinen. Illan kuluessa saimme kuulla monta koskettavaa kertomusta sisarten kokemuksista.

Monille tuo merkittävä nainen oli ollut oma äiti. Näin kuvaili eräs sisarista omaa rakasta äitiään: ”Hän syntyi hyvistä vanhemmista. Sai tervehenkisen kasvun. Oli isoisän lemmikki – ’ihmelapsi’ – olemalla vaan. Elämän potkurina hänellä on usko Jumalaan. Jos hänellä olisi tarpeeksi rahaa, ettei hänen tarvitsisi käydä töissä, hän haluaisi mennä kirkon töihin, esim. lähetystyöhön. Hän haluaisi kiertää ympäri maailmaa eri temppeleissä, kirkon historiallisissa paikoissa ja tuottaa iloa lähimmäisilleen. Hän on omistanut elämänsä lähimmäisten palvelemiselle. Ilo loistaa hänen kasvoiltaan, ja temppeli on hänelle sydämenasia. Seurustelu-upseerin tittelinkin hän on matkan varrella saanut.”

Kauniit kiitokset sai äiti, joka oli opettanut kaikki lapsensa rukoilemaan heidän ollessaan pieniä: ”Äiti oli pieni ja iloinen ihminen, Rauha oli hänen nimensä. Oli osunut oikea nimi, hän todella oli rauhallinen ja huumorintajuinen ihminen; rakastin häntä paljon. Olen kiitollinen siitä, että hän jätti hyvän pohjan minulle, ja kuultuani evankeliumin palautuksesta minun oli helppo omaksua se.”

Rakkaita muistoja ja opetuksia olivat myös isoäidit antaneet lapsenlapsilleen. ”Isoäitini oli yksinhuoltaja kolmelle tyttärelleen ja siivosi päivätyönsä lisäksi erään hammaslääkärin vastaanottotiloja. Joka perjantai-ilta, kun hän oli saanut vastaanottotilat siivottua, hammaslääkäri tarjosi hänelle leivoskahvit. Ja joka kerta hän joi vain kahvin ja toi leivoksen kotiin ja jakoi sen sitten kolmeen osaan tyttärilleen. Hän oli esimerkki rakastavasta äidistä, joka ajatteli vain lastensa parasta. Hän oli aina joutunut elämään niukasti elättäessään lapsiaan, mutta sitten yksin ollessaan hän säästi rahaa ja sai jostain idean lähteä etelänmatkalle. Ja koska hän ei osannut kieliä, hän otti minut, vanhimman lapsenlapsistaan, mukaansa tulkiksi. Lähdimme viikoksi Kreikkaan pienelle Kefalonin saarelle. Meille sattui ja tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa siellä. Ja koska meillä oli niin mukavaa, päätimme tehdä uuden matkan, mutta surukseni isoäitini kuoli yllättäen seuraavana talvena. Ja ehkä siksi matka on muistona jotakin ainutkertaista. Se opetti minulle, että kannattaa nauttia ja iloita elämästään joka hetki eikä odottaa ’sitten kun’ – aikaa.”

Ja uskokaa tai älkää, hapankorppu, jonka päällä on sulatejuustoa, siivu lauantaimakkaraa ja kurkkuviipaleita, maistuu isoäidin luona tosi hyvän makuiselta. Tällaisia herkkupaloja oli yksi sisar saanut isoäitinsä luona, ja nyt aikuisena hänen syödessään samanlaista voileipää omassa kodissaan ei maku ole ollut ollenkaan niin hyvä. Tämä sama isoäiti oli omiin elämänkokemuksiinsa pohjaten opettanut, että Herra antaa meille vastoinkäymisiä opettaakseen meille nöyryyttä.

Hyvin liikuttava oli kertomus Sanna-nimisestä naisesta, naisesta, joka kasvoi kodissa, jossa hänen lisäkseen oli kahdeksan muuta lasta. Tämän perheen äiti osasi käyttää neulaa ja lankaa ja opetti taidon myös Sannalle, ja ompelemisesta tulikin Sannan elämän päätyö, jota hän harjoitti 61 vuotta. Sanna ei koskaan kerännyt itselleen maallista rikkautta, vaan oli aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia. Sanna kertoi usein saaneensa käskyn ylhäältä auttaa sitä ja sitä hädässä olevaa. Käsky oli toistettu niin monta kertaa, että hän lopulta aina lähti matkaan ja apu tuli oikeaan paikkaan ja aikaan. Kerran hänelle oli jälleen sanottu eräänä pitkäperjantaiaamuna klo 5, että lähde liikkeelle. Hän lähti ja hänelle osoitettiin eräällä kadulla ovi, joka oli avoinna talon vintille. Hän kiipesi tikkaat ylös ja kulki kohti ovea. Siellä makasi äiti ja vastasyntynyt pienokainen tiedottomina vuoteessa. Apu tuli tälläkin kertaa viime hetkellä, ja se samainen pienokainen elää tänäkin päivänä Vaasassa. Liikuttavinta tässä kertomuksessa on se, että äiti ja vastasyntynyt vauva, joiden elämä säästyi sinä varhaisena aamuna, olivat tarinan kertoneen sisaren isoisä ja tämän äiti.

Luulenpa, että jokainen vuosijuhlaamme osallistunut sisar tunsi illan aikana, että hyvien tekojen avulla voimme vaikuttaa toisiimme ja ympäristöömme ja olla merkittäviä sisaria myös Apuyhdistyksen päämäärien toteuttamisessa. Teot ovat välttämättömiä toteuttaessamme Apuyhdistyksen tunnuslausetta ”Rakkaus ei koskaan häviä”.